Keskiviikko: Kotiruokaa Pariisissa

Keskiviikko oli raskas päivä, Ketturouvalla vierähti miltei kymmenen tuntia kongressissa, jossa hän piti päivän viimeisen esitelmän, kun taas Karhuherra käytti lähes saman ajan Le Bourget'n ilmailumuseossa. Illan suussa 11. kaupunginosassa sijaitsevalle hotellillemme raahauduttuamme emme jaksaneet enää lähteä Marais'ta edemmäs kalaan, vaan kävimme kokemassa pienen, kotiruokaa (cuisine familiale) mainostavan ravintola Au Coin de Malte (Maltan kulma) lähellä Oberkampfin metroasemaa Rue de Maltella.

Pienessä ravintolassa oli puolenkymmentä pöytää, kaikki erilaisia, ja vaikutti siltä, että asiakaskunta koostui pääasiassa lähikulmien asukkaista, jotka käyvät Maltan kulmassa usein. Seinillä oli jonkun paikallisen taiteilijan näyttely ja pöydillä listaukset ja hinnasto esillä olevista töistä.

Tarjolla oli paria erilaista vaihtoehtoa alku-, pää- ja jälkiruokaa. Päädyimme valitsemaan alkupalaksi leikkelelautasen, pääruuaksi lampaankyljyksiä sipulikastikkeen, parsakaalin sekä ranskalaisten perunoiden kera, ja jälkiruuaksi paahtovanukasta. Ruokajuomaksi otimme karahvin talon punaviiniä.

Maltan kulma tarjoaa sitä mitä lupaakin, maukasta kotiruokaa ystävällisen ja epämuodollisen palvelun kera. Kolmen ruokalajin ateria juomineen kahdelle nautittiin hyvin kohtuulliseen kolmenkymmenen euron hintaan. Meitä viehätti ravintolan mutkaton tunnelma, tällaista pikku ravintolaa voisi olla mukava pitää itsekin.

Raid Paris - Ketun keittiö Pariisissa

Ketun keittiön väki toimitti Pojan mummolaan ja teki yhdistetyn työ- ja huvimatkan Pariisiin 7.-13.6. Tarkemmin ilmaistuna Ketturouva oli työmatkalla, kun taas Karhuherra keskittyi huvittelemaan.

Ranska tunnetaan kulinaristien maana, joten odotimme matkalta tietysti myös ruokaelämyksiä. Siinä suhteessa emme joutuneetkaan pettymään.

Tässä muutamia näkymiä pariisilaiseen ruokakulttuuriin. Pienet liha-, kala- ja juustokaupat sekä korttelileipomot ovat vielä kunniassa, ja niiden toinen toistaan houkuttelevammat tiskit ja näyteikkunat saavat veden kielelle.

Lounaaksi oli kätevää haukata vaikkapa pala mehevää quicheä tai täytetty patonki - ranskaksi sandwich, äännetään kutakuinkin samoin kuin englanniksi. Se kolmioleipä, joka muualla tunnetaan sandwichinä, tunnetaan Ranskassa pain de mie'nä, joka oikeastaan tarkoittaa paahto- tai vuokaleipää, josta toki ko. täyteleipä tehdään. Kahviloissa on usein kaksi hintaa, riippuen siitä ostaako asiakas patongin mukaansa vai syökö paikan päällä, ja hintaeroa voi olla useampi eurokin. Onneksi Pariisissa, varsinkin vasemmalla rannalla Latinalaiskortteleissa, löytyy monia pieniä puistomaisia paikkoja, joissa kauniilla säällä tällaisen kevyen lounaan mukavasti käy haukkaamassa. Koska Ranskassa on tapana syödä kunnon kolmen lajin päivällinen, emme ainakaan me tuon tukevampaa lounasta kaivanneetkaan. Ei edes Karhuherra, joka vietti päivät ahkerasti ympäri kaupunkia flaneeraten ja vieraillen museoissa.

Matkakertomuksen jatko-osissa tarkoituksemme on esitellä hiukan tarkemmin muutamia paikkoja joissa kävimme päivällisellä tai lounaalla.

Englantilainen aamiainen yksissä kansissa

Tämä oli Karhuherralta loistokeksintö. Jos ei viitsi, ehdi tai muuten vain halua laittaa englantilaista aamiaista pitkän kaavan mukaan, saammeko esitellä Ketun keittiön ratkaisun:

English breakfast sandwich (kahdelle)

4 viipaletta vuokaleipää

2 paistettua kananmunaa

4 siivua amerikanpekonia

viipaloitu tomaatti

worcestershire-kastiketta

suolaa

voita vastaavaa levitettä

Paista pekoniviipaleet kuivalla pannulla. Paista sen jälkeen kananmunat pekoninrasvassa ja lopuksi näytä pannua tomaattiviipaleille. Rouhaise hiukan suolaa kananmunalle ja tomaattisiivuille. Paahda leivät paahtimessa ja voitele ne. Kokoa leipäviipaleelle paistettu kannamuna, pekoni ja tomaattiviipaleet ja mausta worcestershirekastikkeella. Laita toinen leipäviipale kanneksi. Syö sellaisenaan tai leikkaa kolmioiksi. Nauti ruokaisana aamiaisena, nopeana lounaana tai vaikka tuhtina iltapalana.

Rodolfossa lounaalla ja päivällisellä

Helsingin mittapuulla Kirkkokadulla sijaitseva Rodolfo on jo perinteikäs, sillä ravintola viettää tänä vuonna 40-vuotisjuhliaan. Paikka on aloittanut pienenä pizzeriana Kruununhaassa vuonna 1970. Siellä niihin aikoihin toisinaan lounastellut isäni muistelee vieläkin kaihoisasti Rodolfon pizzoja.

Kymmenkunta vuotta sitten työpaikkani oli Kruunuhaassa aivan Rodolfon lähistöllä, ja silloin tuli muutaman kerran siellä lounastettua ja ruuasta tykättyä kovastikin, mutta sen jälkeen työpaikka siirtyi keskikaupungin tuntumaan ja Rodolfo jäi. Nyt olen uudistanut tuttavuutta lyhyellä aikavälillä sekä lounaalla pari viikkoa takaperin että päivällisellä tällä viikolla.

Jotakin ravintolan suosiosta kertonee se, että mennessämme lounaalle tarjoilija tiedusteli onko meillä pöytävarausta. Ei ollut, mutta onneksi olimme ajoissa liikkeellä ja saimme pöydän ilmankin. Puoli kahdeltatoista ravintola alkoi täyttyä ja puoliltapäivin oli aivan täyttä. Päädyimme molemmat pääruokana Pasta al menteen. Kauniissa, italian lipun värisessä annoksessa oli reilusti oliiviöljyä ja valkosipulia. Kirsikkatomaatit ja sokeriherneet antoivat hauskasti vaihtelevaa suutuntumaa. Erittäin maukasta oli, mutta voimakkaan valkosipulin maun alta en minttua kyllä juurikaan maistanut, vaikka yrttejä lautasella näkyikin. Pisteet kotiin kuitenkin Rodolfolle, sillä tässä on ravintola, jossa oikeasti kannattaa tilata ruuaksi pastaa.  (Kokemukseni mukaan pasta on useimmissa ravintoloissa ihan kivaa, mutta harvoin mikään erityinen elämys.)

Kun nyt kiireettömällä lounaalla oltiin, otimme vielä jälkiruuatkin, ruokaseura nautiskeli talon sorbetista (verigreippiä) ja allekirjoittanut talon jäätelöstä (arvelin pistaasiksi?). Ja tietenkin espressot päälle.

À la carte -listan aika alkaa klo 15. Päivällispöytä oli neljän hengen seurueellemme varattu ennakkoon, ja se olikin epäilemättä tarpeen, sillä vaikka oli arki-ilta, ravintola oli kuuden tietämillä tullessamme miltei täynnä. Söimme pitkän kaavan mukaan. Oma alkupalani, tomaatti-bufalasalaatti, ei voi mennä kovin pahasti vikaan jos näistä aineksista pitää. Karhuherra otti etanoita valkosipulivoin kera ja onnistuneita kuulemma olivat.

Pääruuan suhteen olimme harvinaisen yksimielisiä. Kolme meistä valitsi päivän suosituksista vasikankyljyksen vihannesten ja korvasienirisoton kanssa, yksi otti pastaa. Yrteillä maustettu vasikankyljys oli juuri sopivasti paistettu eli vielä hennon punertava, ja vihannekset mukavan al dente. Mutta korvasienirisotto olisi riittänyt minulle yksinäänkin, se oli yksinkertaisesti herkullista, täyteläistä ja samettista. Olisipa hauska tietää mikä oli sen salaisuus! Myös pasta, jossa oli tortellinien kanssa ainakin pekonia ja sinihomejuustoa, oli syöjänsä mukaan onnistunut valinta. Annokset ovat sen kokoisia, että nälkä kyllä lähtee ilman alkupalojakin.

Lopetimme aterian jälkiruokaan. Tiramisu olisi ruokaseuran mukaan kaivannut lisää marsalaa. Talon kakku limoncello-sorbetin kanssa ei sen sijaan jäänyt kaipaamaan yhtään mitään.

Molemmilla käynneillä tarjoilu oli ystävällistä. Täydehköstä tuvasta huolimatta ruuat tulivat kohtuuajassa eikä kiire, jota parilla tarjoilijalla varmaankin piti vilkkaimpaan aikaan, välittynyt asiakaspalvelun laatuun. Rodolfo on ehdottomasti suositeltava kokemus, mutta pöytävarauksella kannattaa valmistautua. Päivän lounaslistaan voi tutustua myös netissä.

Raparperimurua

Supliikkimies onnistui puhelinmyymään minulle halvalla Glorian tilauksen. Ensimmäisessä kotiinkannetussa lehdessä oli Pipsa Hurmerinnan suosikkireseptejä, joista löytyi useampikin makuhermoja kutkuttava. Niiden joukossa oli myös aprikoosicrumble.

Crumblen juuret ovat Wikipedian mukaan II maailmansodan aikana Britanniassa. Sen syntyyn johti elintarvikkeiden säännöstely, jonka vuoksi perinteisten piirakkapohjien leipominen ei onnistunut. Crumble onkin eräänlainen piirakka ilman pohjaa.

Crumble on ihanteellinen kesäleivonnainen. Taikina on helppo tehdä askeettisemmallakin mökillä, koska sormia kummempaa sekoitinta ei tarvita. Täyte voi olla mitä hedelmiä tai marjoja tahansa, ja paistoksen pinnalle taikinan sekaan voi lisätä myös pähkinöitä. Tärkeää on fariinisokeri, jolla saadaan aikaan crumblen rapea pinta. Aprikoosien puutteessa päätin kokeilla raparperiversiota. Taikinaa tein puolet alkuperäisestä.

Raparpericrumble

125 g voita

125 g (vähän reilu 2 dl) vehnäjauhoja

125 g sokeria, josta puolet kide- ja puolet fariinisokeria

5-7 raparperin vartta

3-4 tl sokeria

Sekoita voi, jauhot ja sokerit nyppimällä hiekkamaiseksi seokseksi.

Kuori raparperit ja pilko ne. Laita raparperit korkealaitaisen uunivuoan pohjalle ja sekoita joukkoon muutama teelusikallinen sokeria. Ripottele taikinaa raparperipalojen päälle. Ravista vuokaa välillä että taikinaa sekoittuu raparperipalojen joukkoon, ja ripota loppu taikina päälle. 

Paista uunissa 190 asteessa 30-45 minuuttia kunnes pinta on kauniin kullanruskea. Anna jäähtyä tovi ja tarjoa runsaan vaniljakastikkeen kera.

Crumble ennen paistamista.

Ehkä jauhoja olisi pitänyt olla enemmän tai kyse oli siitä että voi oli liian pehmeää, koska jos taikinani jotain maalajia muistutti, se oli kyllä hiekansekaista savea. Lopputulos ei kuitenkaan ollut mielestäni yhtään epäonnistunut, mukavasti hampaissa rapsahtelevan kuoren alla oli ihanan pehmeää ja makoisaa taikina-raparperiseosta. Ketun keittiö suosittelee!