Ruokabloggaajat on havaittu käyttökelpoiseksi markkinointikanavaksi jo jonkin aikaa sitten. Joko tällainen toiminta on laajenemassa, tai sitten olemme Ketun keittiössä ylittäneet jonkin aktiivisuuskynnyksen, koska viime vuoden loppupuolelta alkaen meillekin on ensimmäistä kertaa alkanut tulla yhteydenottoja erilaisilta ruuan kanssa tekemisissä olevilta tahoilta.
Tänään aloitimme viikon maistelemalla Tropicana-mehuja Valion tarjoamalla aamiaisella Helsingin ydinkeskustassa. Olimme paikalla varmaankin viimeisten joukossa, vietyämme Pojan ensin päivähoitoon. Vieraskirjasta päätellen missasimme niukasti Uneliaan kokin Annan tapaamisen. Tarjoomuksia oli tullessamme runsaasti jäljellä: voisarvia, juustoja, kirsikkatomaatteja, hilloja, hedelmiä - ja tietenkin niitä mehuja, joista oli varsinaisesti kysymys.
Aamiainen liittyi uuden Tropical Fruit -mehumaun lanseeraukseen Suomessa. Sattumoisin uudessa mehussa on appelsiinin ja omenan lisäksi ananasta, passionhedelmää ja mangoa, joista kaikista kovasti tykkään, ja maut tulivat mukavasti esiin. Tämä mehu olisi siis voinut olla suunniteltu minua silmälläpitäen. Tropicanan mehuissa ei kuulemma käytetä raaka-aineena mehutiivistettä eikä mehuihin lisätä sokeria, säilöntä- tai muita lisäaineita, mikä sekin kuulostaa hyvältä.
Meillä aamulliset mehuherkutteluhetket ovat yleensä sitä, että puristamme itse appelsiineja mehuksi, tai toisinaan soseutan muista hedelmistä juoman, jota ohennan appelsiinimehulla. Mutta täytyy tunnustaa, että tykästyin tähän Tropicanan uutuusmakuun siinä määrin, että saattaapa sitä eksyä toisinaan ostoskärryyn kunhan nämä kaksi tilaisuudesta lahjaksi saatua litraa on juotu.
PS. Seuraavan kerran nautimme bloggaajille suunnatusta tapahtumasta jo ensi lauantaina Helkan Keittiössä, ja taatusti hyvässä seurassa, onhan paikalle tulossa koko joukko sekä tuttuja että entuudestaan tuntemattomia ruokabloggaajia!
maanantai 31. tammikuuta 2011
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
Uusi pata
Ostimme itsellemme joululahjaksi Le Creuset'n erinomaisen emaloidun valurautapadan, jonka ansiosta olen innostunut taas vaihteeksi laittamaan pataruokia - viime aikoina siinä on valmistunut mm. Pastanjauhajien erinomaista burgundinpataa loppiaisen sukupäivälliselle sekä hapankaalipataa evääksi töihin.
Oheisen ohjeen puolestaan olen ottanut talteen Pirkka-lehdestä 10/2005 ja muistaakseni olen sen testannutkin, mutta tämä tapahtui ajalla ennen Ketun keittiön siirtymistä blogiaikaan. Erona alkuperäiseen ohjeeseen jossa ainekset paistettiin pannulla ja siirrettiin pataan, paistoin kaiken suoraan padassa.
* Jos käytät tuoreita sieniä, paista niitä pannulla kunnes sienistä irtoava neste on haihtunut.
Oheisen ohjeen puolestaan olen ottanut talteen Pirkka-lehdestä 10/2005 ja muistaakseni olen sen testannutkin, mutta tämä tapahtui ajalla ennen Ketun keittiön siirtymistä blogiaikaan. Erona alkuperäiseen ohjeeseen jossa ainekset paistettiin pannulla ja siirrettiin pataan, paistoin kaiken suoraan padassa.
Possu-suppilovahveropata
800 g possun patalihaa (lapaa, kasleria tms.)
vehnäjauhoja
170 g (1 pkt) pekonia
(rypsiöljyä)
puoli litraa tuoreita tai noin neljänneslitra kuivattuja, liotettuja suppilovahveroita*
4 salottisipulia
6 dl vettä
2 rkl lihafondia (tai vastaava määrä liemikuutiota; käytin riistafondia)
2 rkl sinappia
6 maustepippuria
Kuori ja lohko sipuli. Suikaloi pekoni. Kuutioi liha ja pyörittele lihapalat kevyesti vehnäjauhoissa.
Ruskista pekonia padassa niin että siitä irtoaa rasvaa. Lisää lihapalat vähän kerrassaan ja ruskista ne kevyesti. Lisää tarvittaessa öljyä. Lisää sipuli ja liotetut sienet, joista olet puristanut liian veden pois. Lopuksi lisää vesi ja lihafondi sekä sinappi ja pippurit. Sekoita hyvin ja pane pata uuniin 175 asteeseen n. 1,5 tunniksi.
Tarjoa esim. perunamuusin kanssa.
perjantai 21. tammikuuta 2011
Ruokavuosi 2010
Sillä sipulin Merituuli haastoi näin vuoden alussa pohtimaan, mitkä olivat itse kunkin ruokabloggaajan vuoden 2010 ruokaisia huippuhetkiä. Tartunpa siis toimeen ennen kuin tammikuu ehtii kokonaan ohitse.
Alkuvuoden (tammi-helmikuu) parasta antia tammikuisen bloggaajatapaamisen lisäksi oli se, että löysin sisäisen jauhopeukaloni. Tuloksena syntyi mm. kakkuja Pojan syntymäpäiville ja Fredrikan torttuja, joita ajattelinkin lähiaikoina pyöräyttää pellillisen (runebergintorttu on yksi lempileivoksistani).
Maaliskuun ehdoton huippukohta puolestaan oli se, kun saimme kestitä italialaista ruokavierasta, joka kehui aterian maasta taivaisiin ja muisteli vielä puoli vuotta myöhemmin tavatessamme lakkahillokkeen kanssa tarjottua lämmitettyä leipäjuustoa. Suomalainen ruoka on hyvää!
Huhtikuun vietimme hiljaiseloa, kun pääsiäinenkin meni muiden eväissä, mutta toukokuun aloitimme sitäkin herkullisemmissa merkeissä vappulounaalla. Kevät on myös parsan juhlaa. Erityisesti meitä miellyttivät keittiöömme jäädäkseen tulleet grillatut parsat.
Kesäkuun ja kenties koko tähänastisen elämäni ruokaelämys (vaikka polkkaus tulikin tehtyä vasta heinäkuun puolella) oli Café des Musées Pariisissa. Varsinkin se ihana parsa. Aion yrittää tehdä jotakin edes etäisesti samankaltaista keväämmällä. Muutenkin Pariisinmatkalla tuli koettua onnistuneita ruoka- ja ruokailuelämyksiä - jos kohta kongressipaikan lounaskuppilan taso ei päätä huimannut, ja paria päivää lukuunottamatta söinkin mieluummin muualla. Ranskalaisuuskaan ei tee ruuasta automaattisesti hyvää.
Heinä-elokuun helteet pitivät meidät lomatunnelmissa. Kesäkodin keittiö oli kokkailuun liian kuuma, ja pihalla grillissä valmistui enimmäkseen vanhoja suosikkeja - poikkeuksena sentään synttärijuhlinta elokuun alussa. Fenkolin ja karitsan yhdistelmään menneenä vuonna muuten vallan ihastuin, sitä tuli laitettua useampaankin kertaan.
Syyskuussa saimme kaikkien aikojen tattisaaliin, jota onkin sitten syöty siitä lähtien. Tatteja on niiden tavanomaisten soosien lisäksi nähty mm. piirakassa ja sitruunalla maustettuna lisukkeena.Viimeksi eilen niitä päätyi iltapalaksi nautittuun munakkaaseen yhdessä kinkun ja sipulin kanssa.
Lokakuussa kävin Ammanissa ulkona syömässä. Siellä join myös toistaiseksi elämäni parhaan (lisäksi alkoholittoman!) drinkin.
Marraskuussa vietimme kekriä. Menetimme myös kyyttöneitsyytemme patapaistilla, mutta oma suoritus ei ikävä kyllä ollut aivan kympin arvoinen. Sen sijaan hirvipihvit ja uunijuurekset saivat varauksettoman hyväksyntämme.
Joulukuussa söimme Mannerheimin pöydässä, vietimme niin pikku- kuin jälkijouluakin ja tietenkin juhlistimme Saturnaliaa.
Viime vuonna ylsimme tavoitteeseemme polkata enemmän kuin koskaan (86 postausta on 22 enemmän kuin vuonna 2009, joka oli edellinen huippuvuotemme), vaikka hiukan fuskasin "polkkaus viikossa, kaksi parhaassa" -tavoitteesta sikäli että toisinaan kirjoittelin useamman postauksen samalla viikolla, kun taas jotkut kuukaudet jäivät vain parille postaukselle. Tänä vuonna aiomme panna vielä paremmaksi!
Muuten jatkamme Ketun keittiössä tutulla linjalla: jotain kotimaista, jotain kansainvälistä, enimmäkseen arkeen mutta joskus juhlaankin.
Hyvää ruokavuotta 2011!
Alkuvuoden (tammi-helmikuu) parasta antia tammikuisen bloggaajatapaamisen lisäksi oli se, että löysin sisäisen jauhopeukaloni. Tuloksena syntyi mm. kakkuja Pojan syntymäpäiville ja Fredrikan torttuja, joita ajattelinkin lähiaikoina pyöräyttää pellillisen (runebergintorttu on yksi lempileivoksistani).
Maaliskuun ehdoton huippukohta puolestaan oli se, kun saimme kestitä italialaista ruokavierasta, joka kehui aterian maasta taivaisiin ja muisteli vielä puoli vuotta myöhemmin tavatessamme lakkahillokkeen kanssa tarjottua lämmitettyä leipäjuustoa. Suomalainen ruoka on hyvää!
Huhtikuun vietimme hiljaiseloa, kun pääsiäinenkin meni muiden eväissä, mutta toukokuun aloitimme sitäkin herkullisemmissa merkeissä vappulounaalla. Kevät on myös parsan juhlaa. Erityisesti meitä miellyttivät keittiöömme jäädäkseen tulleet grillatut parsat.
Kesäkuun ja kenties koko tähänastisen elämäni ruokaelämys (vaikka polkkaus tulikin tehtyä vasta heinäkuun puolella) oli Café des Musées Pariisissa. Varsinkin se ihana parsa. Aion yrittää tehdä jotakin edes etäisesti samankaltaista keväämmällä. Muutenkin Pariisinmatkalla tuli koettua onnistuneita ruoka- ja ruokailuelämyksiä - jos kohta kongressipaikan lounaskuppilan taso ei päätä huimannut, ja paria päivää lukuunottamatta söinkin mieluummin muualla. Ranskalaisuuskaan ei tee ruuasta automaattisesti hyvää.
Heinä-elokuun helteet pitivät meidät lomatunnelmissa. Kesäkodin keittiö oli kokkailuun liian kuuma, ja pihalla grillissä valmistui enimmäkseen vanhoja suosikkeja - poikkeuksena sentään synttärijuhlinta elokuun alussa. Fenkolin ja karitsan yhdistelmään menneenä vuonna muuten vallan ihastuin, sitä tuli laitettua useampaankin kertaan.
Syyskuussa saimme kaikkien aikojen tattisaaliin, jota onkin sitten syöty siitä lähtien. Tatteja on niiden tavanomaisten soosien lisäksi nähty mm. piirakassa ja sitruunalla maustettuna lisukkeena.Viimeksi eilen niitä päätyi iltapalaksi nautittuun munakkaaseen yhdessä kinkun ja sipulin kanssa.
Lokakuussa kävin Ammanissa ulkona syömässä. Siellä join myös toistaiseksi elämäni parhaan (lisäksi alkoholittoman!) drinkin.
Marraskuussa vietimme kekriä. Menetimme myös kyyttöneitsyytemme patapaistilla, mutta oma suoritus ei ikävä kyllä ollut aivan kympin arvoinen. Sen sijaan hirvipihvit ja uunijuurekset saivat varauksettoman hyväksyntämme.
Joulukuussa söimme Mannerheimin pöydässä, vietimme niin pikku- kuin jälkijouluakin ja tietenkin juhlistimme Saturnaliaa.
Viime vuonna ylsimme tavoitteeseemme polkata enemmän kuin koskaan (86 postausta on 22 enemmän kuin vuonna 2009, joka oli edellinen huippuvuotemme), vaikka hiukan fuskasin "polkkaus viikossa, kaksi parhaassa" -tavoitteesta sikäli että toisinaan kirjoittelin useamman postauksen samalla viikolla, kun taas jotkut kuukaudet jäivät vain parille postaukselle. Tänä vuonna aiomme panna vielä paremmaksi!
Muuten jatkamme Ketun keittiössä tutulla linjalla: jotain kotimaista, jotain kansainvälistä, enimmäkseen arkeen mutta joskus juhlaankin.
Hyvää ruokavuotta 2011!
tiistai 18. tammikuuta 2011
Viikinkiravintolassa
Olin viime viikonloppuna Tampereella Viikinkiravintola Haraldissa. Olin Haraldista joskus aikaisemmin ohimennen kuullut tai nähnyt jonkin maininnan, ja hiukan mielessäni ihmetellyt millainen on "viikinkiravintola", mutta tarkempaa tuttavuutta en ollut konseptin kanssa tehnyt, vaikka Haraldeja on myös Turussa, Lahdessa, Jyväskylässä ja Kuopiossa. Mielikuvissani partaiset uroot kallistelivat parin litran vetoisia juomasarvia, joista olvi läikkyy takkuisille parroille. Keskellä pitkätalon maalattiaa on tulikuopan yllä vartaaseen pantu kokonainen sika, josta väkipuukolla vuollaan kimpaleita. Lyhyesti, odotin äijäruokaa ja isoja tuoppeja.
Harald on saanut nimensä sarjakuvan ruuasta ja oluesta pitävän viikingin mukaan, ja ravintolan sisustus on sen mukainen. Tarjoilijoiden asut jäljittelivät viikinkiaikaisia pukuja, ja annosten nimet herättelevät mielleyhtymiä saagoihin. Harald ei kuitenkaan pyri olemaan mikään "autenttinen" aikakausiravintola niin kuin keskiaikaravintola Olde Hansa Tallinnassa, sen enempää miljöön kuin ruuankaan puolesta.
Itse ruoka oli kuitenkin nykyaikaista, vaikka turhia konstailematonta. Se mistä yllätyin iloisesti oli ensinnäkin ruokalistan kautta linjan pohjoismainen ote - raaka-aineina esim. poroa, metsäsieniä ja marjoja - ja se, että listalta löytyi mm. Saloniemen ja Kolatun juustoja ja juomapuolelta esimerkiksi Laitilan tuotteita. Ilmeisesti muitakin pienempien tuottajien tuotteita käytetään, vaikka kaikkia tuottajia ei ruokalistalla mainitakaan. Plussaa myös kivoista keramiikka-astioista, jotka lienevät Haraldia varten tehtyjä?
À la Carte -lista on ihan kunnioitettavan mittainen, mutta minun oli helppo päättää, mitä halusin. Alkupalapuolelta valitsin itsestäänselvästi Njordin kalakiven, pääruuaksi Poroa kolmesta pohjolan talosta ja jälkiruuaksi Haraldin tervaisen, tervan mausta kun tykkään.
Alkupaloja odotellessa siemailin mustikkaa, spritea ja vodkaa sisältäneen drinkin, jonka nimi pääsi ikävä kyllä unohtumaan - jokin kolautus tai kulautus se oli? Omaan makuuni hieman liian makeaa, mutta mukavan mustikkaista. Silkkaa terveysjuomaa.
Kalakivellä oli viskigraavattua kylmäsavulohta, tervasilakkaa, katkaraputartaria, savuahventa, lohenmätimoussea saaristolaisleivällä, tillikurkkuja, sipulihilloketta (nam!), salaattia ja juureslastuja (joita oli kolme - muutama enemmänkin olisi huoleti voinut olla). Tarjoiltiin liuskekiven päältä!
Alkupalat olivat hyvät, vaikka katkaravut olivat minusta hiukan pliisuja ja viski olisi voinut maistua lohessa enemmän. Toisaalta valitsemani voimakkaan kanelinen ja makea olut ei ehkä ollut paras mahdollinen palanpainike kaloille. Salaatin olisi kyllä puolestani voinut jättää annoksesta poiskin.
Naapurin vuohenjuustosalaatti tarjoiltiin veneestä:
Pääruuassani oli poroa kolmella tavalla: fileepihvinä, makkarana ja viipaleena savustettua poronmaksaa. Näiden seurana oli hunajaisia juureksia, valkosipuli-yrttimaustettua perunakakkua, puolukkaa ja karpalovoi- sekä punaviinikastiketta.
Fileepihvi oli juuri sopivaa, ja maksa herkullisen pehmeää, yllättävän miedon makuista. Makkaralta olisin odottanut enemmän ytyä ja suutuntumaa ja juureksia olisi huoleti saanut olla enemmän ja perunakakkua vastaavasti vähemmän. Annos oli iso - en jaksanut syödä kaikkea perunaa. Sitä en kyllä ymmärrä, miksi pihvin päällä piti olla muutama rucolan lehti. Vaikka rucolasta tykkäänkin, ei sitä ihan joka paikkaan tarvitse työntää.
Ruokaa tarjoillaan teemaan sopivasti myös miekoissa ja kilpien päältä, mutta näiden näyttävien annosten tilaamiseen tarvitaan yleensä vähintään kaksi henkeä, eikä seurueessamme ollut keitään jotka olisivat päätyneet niitä tilaamaan. Yhden hengen kasvismiekka pöytäämme tuotiin, ja siitä nappasin kuvan:
Valitsemani jälkiruoka oli tervajäätelöä tervaisen suklaakastikkeen, vadelma-omenahillokkeen ja paahdettujen manteleiden kanssa. Tervajäätelökin tulee kuulemma joltakin pienemmältä valmistajalta. Herkkua oli, hilloke raikasti makeaa jälkkäriä mukavasti ja mantelit antoivat hampaillekin jotain tekemistä.
Koska vuodenvaihteessa saamani sitkeä flunssa on vieläkin vähän vaivannut, jälkiruuan oheen tilasin vielä tervaisen totin, josta pidin kovasti.
Tarjoilijat osasivat kysyttäessä kertoa ruuista ja juomista ja esittää suosituksia. Palvelu oli kautta linjan ystävällistä, jos kohta pääruuat tuotuaan tarjoilijat karkasivat turhan nopeasti, mistä pieni miinus. Olueni loputtua olisin mieluusti nauttinut pääruuan kanssa punaviiniä, mutta tarjoilijoilla oli ilmeisesti liian kiire käydä kysymässä olisimmeko tarvinneet jotakin lisää. Vesikin pääsi kannuista loppumaan. Laskut - jokaiselle oma - hoituivat seurueemme kokoon (12 henkeä) nähden joutuisasti ja vieläpä virheittä, eikä meitä alettu patistella poistumaan edes sulkemisajan lähestyessä vaikka pöydällä olleet juoma-astiatkin taisivat siinä vaiheessa olla pääsääntöisesti tyhjiä.
Loppuyhteenveto:
Haraldin ruoka oli kokonaisuudessaan hyvää, mutta jotakin pientä terää jäin siellä täällä kaipaamaan. Toisaalta tällaisessa ison kävijävolyymin paikassa ruoka on arvatenkin sovitettu mahdollisimman hyvin "kaikkien makuun", eli maut eivät saa olla liian erikoisia. Kokemistani ketjupaikoista, jollaiseksi Harald voitaneen viidellä ravintolalla hyvin laskea, se hakkaa kyllä kevyesti aika monta, ja on ruokalistallaan piristävä poikkeus tex-mex ja anglo-italialaisten syöttölöiden joukossa (poislukien lasten lista, jolta löytyivät ne tavalliset lihapullat ja ranskikset). Harald on hauska seurusteluravintola, jonne menisin uudestaan.
Harald on saanut nimensä sarjakuvan ruuasta ja oluesta pitävän viikingin mukaan, ja ravintolan sisustus on sen mukainen. Tarjoilijoiden asut jäljittelivät viikinkiaikaisia pukuja, ja annosten nimet herättelevät mielleyhtymiä saagoihin. Harald ei kuitenkaan pyri olemaan mikään "autenttinen" aikakausiravintola niin kuin keskiaikaravintola Olde Hansa Tallinnassa, sen enempää miljöön kuin ruuankaan puolesta.
Itse ruoka oli kuitenkin nykyaikaista, vaikka turhia konstailematonta. Se mistä yllätyin iloisesti oli ensinnäkin ruokalistan kautta linjan pohjoismainen ote - raaka-aineina esim. poroa, metsäsieniä ja marjoja - ja se, että listalta löytyi mm. Saloniemen ja Kolatun juustoja ja juomapuolelta esimerkiksi Laitilan tuotteita. Ilmeisesti muitakin pienempien tuottajien tuotteita käytetään, vaikka kaikkia tuottajia ei ruokalistalla mainitakaan. Plussaa myös kivoista keramiikka-astioista, jotka lienevät Haraldia varten tehtyjä?
À la Carte -lista on ihan kunnioitettavan mittainen, mutta minun oli helppo päättää, mitä halusin. Alkupalapuolelta valitsin itsestäänselvästi Njordin kalakiven, pääruuaksi Poroa kolmesta pohjolan talosta ja jälkiruuaksi Haraldin tervaisen, tervan mausta kun tykkään.
Alkupaloja odotellessa siemailin mustikkaa, spritea ja vodkaa sisältäneen drinkin, jonka nimi pääsi ikävä kyllä unohtumaan - jokin kolautus tai kulautus se oli? Omaan makuuni hieman liian makeaa, mutta mukavan mustikkaista. Silkkaa terveysjuomaa.
Kalakivellä oli viskigraavattua kylmäsavulohta, tervasilakkaa, katkaraputartaria, savuahventa, lohenmätimoussea saaristolaisleivällä, tillikurkkuja, sipulihilloketta (nam!), salaattia ja juureslastuja (joita oli kolme - muutama enemmänkin olisi huoleti voinut olla). Tarjoiltiin liuskekiven päältä!
Alkupalat olivat hyvät, vaikka katkaravut olivat minusta hiukan pliisuja ja viski olisi voinut maistua lohessa enemmän. Toisaalta valitsemani voimakkaan kanelinen ja makea olut ei ehkä ollut paras mahdollinen palanpainike kaloille. Salaatin olisi kyllä puolestani voinut jättää annoksesta poiskin.
Naapurin vuohenjuustosalaatti tarjoiltiin veneestä:
Pääruuassani oli poroa kolmella tavalla: fileepihvinä, makkarana ja viipaleena savustettua poronmaksaa. Näiden seurana oli hunajaisia juureksia, valkosipuli-yrttimaustettua perunakakkua, puolukkaa ja karpalovoi- sekä punaviinikastiketta.
Fileepihvi oli juuri sopivaa, ja maksa herkullisen pehmeää, yllättävän miedon makuista. Makkaralta olisin odottanut enemmän ytyä ja suutuntumaa ja juureksia olisi huoleti saanut olla enemmän ja perunakakkua vastaavasti vähemmän. Annos oli iso - en jaksanut syödä kaikkea perunaa. Sitä en kyllä ymmärrä, miksi pihvin päällä piti olla muutama rucolan lehti. Vaikka rucolasta tykkäänkin, ei sitä ihan joka paikkaan tarvitse työntää.
Ruokaa tarjoillaan teemaan sopivasti myös miekoissa ja kilpien päältä, mutta näiden näyttävien annosten tilaamiseen tarvitaan yleensä vähintään kaksi henkeä, eikä seurueessamme ollut keitään jotka olisivat päätyneet niitä tilaamaan. Yhden hengen kasvismiekka pöytäämme tuotiin, ja siitä nappasin kuvan:
Valitsemani jälkiruoka oli tervajäätelöä tervaisen suklaakastikkeen, vadelma-omenahillokkeen ja paahdettujen manteleiden kanssa. Tervajäätelökin tulee kuulemma joltakin pienemmältä valmistajalta. Herkkua oli, hilloke raikasti makeaa jälkkäriä mukavasti ja mantelit antoivat hampaillekin jotain tekemistä.
Koska vuodenvaihteessa saamani sitkeä flunssa on vieläkin vähän vaivannut, jälkiruuan oheen tilasin vielä tervaisen totin, josta pidin kovasti.
Tarjoilijat osasivat kysyttäessä kertoa ruuista ja juomista ja esittää suosituksia. Palvelu oli kautta linjan ystävällistä, jos kohta pääruuat tuotuaan tarjoilijat karkasivat turhan nopeasti, mistä pieni miinus. Olueni loputtua olisin mieluusti nauttinut pääruuan kanssa punaviiniä, mutta tarjoilijoilla oli ilmeisesti liian kiire käydä kysymässä olisimmeko tarvinneet jotakin lisää. Vesikin pääsi kannuista loppumaan. Laskut - jokaiselle oma - hoituivat seurueemme kokoon (12 henkeä) nähden joutuisasti ja vieläpä virheittä, eikä meitä alettu patistella poistumaan edes sulkemisajan lähestyessä vaikka pöydällä olleet juoma-astiatkin taisivat siinä vaiheessa olla pääsääntöisesti tyhjiä.
Loppuyhteenveto:
Haraldin ruoka oli kokonaisuudessaan hyvää, mutta jotakin pientä terää jäin siellä täällä kaipaamaan. Toisaalta tällaisessa ison kävijävolyymin paikassa ruoka on arvatenkin sovitettu mahdollisimman hyvin "kaikkien makuun", eli maut eivät saa olla liian erikoisia. Kokemistani ketjupaikoista, jollaiseksi Harald voitaneen viidellä ravintolalla hyvin laskea, se hakkaa kyllä kevyesti aika monta, ja on ruokalistallaan piristävä poikkeus tex-mex ja anglo-italialaisten syöttölöiden joukossa (poislukien lasten lista, jolta löytyivät ne tavalliset lihapullat ja ranskikset). Harald on hauska seurusteluravintola, jonne menisin uudestaan.
perjantai 7. tammikuuta 2011
Limetti-korianterilohi
Aikomukseni oli laittaa kala kalanen, mutta ensin kaupassa ei ollut lohta ja sitten, vaikka lohi saatiin, kotoa puuttuivat katkaravut. Niinpä vaihdoin loppiaisen ruuanlaittosuunnitelmia lennosta, ja google sai taas auttaa reseptin etsimisessä. Valion reseptisivuilta löytyi tämä ohje, jota hieman tuunasin. Idean korianterinsiementen paahtamiseen sain Saturnaliaan valmistamastamme korianterikuorrutetusta kalasta. Alkuperäisessä ohjeessa olleen juuston jätin pois. Tässä ohje sellaisena kuin sitä laitoin, linkki vie alkuperäiseen ohjeeseen.
Kun nostat kypsän kalan pöytään, ripota sen pinnalle vielä hieman sormisuolaa (tai anna jokaisen syöjän suolata kala mieleisekseen).
Limetti-korianterilohi
n. 1 kg lohifile
1 limetin mehu
1 rkl korianterin siemeniä
suolaa, mustapippuria myllystä
kastike:
2 dl vettä
2 dl ruokakermaa
1 rkl kalafondia
0,25 tl kurkumaa
3 rkl maizenaa + tilkka vettä (/2 rkl vaaleaa suurustejauhetta)
2 rkl limettimehua
1 rkl persiljaa silputtuna
Laita kala nahkapuoli alaspäin voideltuun uunivuokaan, suolaa se kevyesti ja valele limettimehulla. Paahda korianterinsiemenet kevyesti kuivalla pannulla ja rouhi ne huhmaressa. Ripota korianterirouhe kalan pinnalle ja rouhaise päälle hieman mustapippuria myllystä.
Kypsennä uunissa 180 asteessa 30-40 min.
Sekoita kattilassa vesi, ruokakerma ja kalafondi ja kuumenna kiehuvaksi. Anna kiehua muutaman minuutin ajan. Sekoita joukkoon kurkuma ja suurusta vesitilkkaan sekoitetulla maizenalla tai vaalealla suurustejauheella. Sekoita lopuksi joukkoon silputtu persilja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)